Minä suojelen sinua kaikelta...

Pian se alkaa, nimittäin liikkeelle lähtö ja pienen termiitin tutkimusretket kodin ympäristössä. Olen aivan unohtanut miten huomioimme kodin turvallisuutta silloin kun isot pojat olivat pieniä. Täytyy mennä ihan pojun tasolle ja katsella kotiamme sieltä käsin. Kaikki mihin poju yltää kävelytuolistaan on jo monta kertaa tutustuttu. Olohuoneen pöydältä on lähtenyt kaukosäädin, lehdet ja pöytäliina. Lasiset kynttiläkipot olen jo pelastanut pikkuisen kätösistä ja nostanut pöydältä pois.

Yksi mikä tulee ensimmäisenä mieleen on puukkojen nostaminen laatikostosta kuivauskaappiin lautasien taakse. Myös astianpesukoneen tabletit roskiskaapista pitää nostaa ylemmäs. Pistorasiat ovat meillä suojattuja, joten niistä ei tarvitse huolehtia- vai onkokaan? Pitääpä nekin vilkaista läpi. Olohuoneessa meillä on kaksi paperilamppua, joihin on varmasti kiva pukata sormella läpi. Nämä olivat jo isojen ollessa pieniä, joten uskon ettei nämä ole sen kiinnostavammat kuin silloinkaan. En kuitenkaan viitsi ihan kaikkea nostaa pois pojun ulottuvilta, sillä joskushan on opittava ettei kaikkeen saa koskea. Toki, jos pienet sormet löytävät nämä kielletyt tavarat kerta toisensa jälkeen, niin sitten tehdään tilannekatsaus uudestaan.

 Imetystyyny pehmentää jos istuma-asennosta kupsahtaa.
 

Isojen poikien huoneet ovat yläkerrassa ja heidän tavaransa myös siellä, ettei tarvitse pelätä pojun saavan pieniä esineitä suuhunsa. Yksi minkä uskon olevan kohokohta lattiamaailmassa on koiran ruoka- ja vesikipot. Ne onkin helppo siirtää keittiöstä eteiseen jos tarve vaatii. Pöydän kulmia ei ole tarkoitus pehmustaa, eikä pitää pientä pumpulissa. Vaikka tämä äiti voisi ihanan pienen pirpanan kääriä pumpuliin ja napata joka paikkaan mukaan! Uskon, että suurimman osan näistä "vaaroista" huomaamme sitten kun poju lähtee liikkeelle ja tiedämme paremmin mitkä vaaratekijät pitää poistaa. Nuo ylläolevat olivat kyllä tärkeimmät ja pitääkin nyt ajoissa ottaa asiaksensa, että ovat jo poissa "tehtävä"-listalta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Pari hyvää esimerkkiä on tullut nyt lähipäivien aikana siitä, että käytäntö kyllä opettaa:

Eilen olimme vaunuilla kaupassa ja poju on ollut edelleen vaunukopassa istuma-asennossa tyynyllä selästä tukien. Keksipä hän sen, että kun kierähtää kyljellensä niin pääsee polvilleen ja kurkottamaan vaunuista. Siinäpä poju taituroi itsekseen ottaen keskimmäisestä kiinni, joka onneksi huomasi asian. Eipä saa enää ollenkaan jättää pientä vahtimatta tai vaunuista tullaan vauhdilla alas. Onni onnettomuudessa siis. Koitimme vaihtaa vaunuihin ratasosan, mutta se on vielä niin armottoman suuri pikkuiselle pojalle. Näin siis vielä mennään, eikä selkäänsä saa yhtään kääntää!

Tänään aamulla poju oli kävelytuolissa ja laitoin suoristusraudan kuumenemaan sivutasolle, josta johto jää aina roikkumaan siitä reunalta, aivan kuin aina. Niinpä pieni kiinnitti heti huomionsa mustaan hassuun johdonpätkään ja niin pienet kädet yrittivät kurkotella sitä. Olin kokoajan raudan vieressä, ettei mitään päässyt tapahtumaan, mutta tästä lähin pitää olla tarkkana etteivät pienet tassut saa otettua kaikkea mielenkiintoista alas.

Esikoinen konttasi jo pojun ikäisenä ja kävelemään ovat molemmat isot pojat oppineet 9kk ikäisinä. Poju näyttää olevan vähän rauhallisempaa sorttia ja kehittyy liikkumisessa omaan tahtiinsa. Nyt pyöritään navan ympäri, ollaan masullaan ja kupsahdetaan selälleen - näin pääsee jo pitkällekin mutta ei vielä tarkoituksenhakuisesti vaan ihan sattumalta. Konttausasentoon mennään myös ja on siitä asennosta lyöty jo muutaman kerran nenukin maahan, että on itku tullut. Nyt myös peruutellaan ja möngerretään kiukuspäissään eteenpäin niin, että etuosa on alhaalla ja jaloilla pöngitään. Lentokoneasento on myös kiva, ainakin silloin kun ei enää mikään muu huvita kuin päästä syliin. Siitä se alkaa ja odotukset ovat kovat, koska keksitään eteenpäin menemisen taito. Tiedän, että toivon vielä joskus pojun olevan pieni liikkumaton ötö joka ei vielä päässyt eteenpäin :D

Äidin pikku tutkimusmatkailija!