ÄitiNainen

 Näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin pohtia millaista on olla Nainen.

Ennen äidiksi tulemista koin olevani vielä tyttö. Pieni, haavoittuvainen, arka ja herkkä tyttö.

Nuo kaikki sanat kuvaavat minua tuolta ajalta täysin. Entisessä suhteessa koin henkistä ja fyysistä väkivaltaa joka teki minusta - tytöstä entistä haavoittuvaisemman, pienen ja sisäänpäin kääntyneen.

 Kun tunsin rämpiväni pohjamudissa, eikä ystävien ja rakkaan sisarukseni auttamisyritykset olleet tuottaneet tulosta. Minä käänsin toisenkin posken ja otin siihen iskuja vastaan niin kauan että vain hengitin ilmaa. En tuntenut enää mitään. Olin ja elin. Lopetin välittämästä. Silloin kun elämässäni tuntui olevan kaikki lehdet käännettynä sattuma, kohtalo tai vain elämä sai minut ja nykyisen mieheni tutustumaan toisiimme.

Uskaltaisinko antaa tunteiden ja perhosten liitelyn vatsassani viedä? Uskaltaisinko ottaa tuon pelastusrenkaan vastaan ja tarttua siihen. Pitää kiinni niin kauan kuin minulla olisi voimia? Uskaltaisinko uskoa aitoon rakkauteen ja ihmisen hyvyyteen, välittämiseen ja elämäniloon?

Nykyinen mieheni sai minut nostettua ja puhdistettua mudasta, nostamaan leukani, tuntemaan itseni elämänarvoiseksi ja tärkeäksi ihmiseksi. Sai minut tuntemaan itseni rakastetuksi, arvostetuksi ja tasavertaiseksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elämän arvoinen, aidosti rakastettu. Minä en ollut enää alistuva tyttö vaan nainen.

Nyt kun olen kolmen lapsen äiti, naiseus ja äitiys kulkevat mielestäni käsikädessä. Monesti sitä unohtaa olevansa nainen kun päivästä ja kuukaudesta toiseen äitiä tarvitaan sinne ja tänne, pyyhkimään räästä valuvaa nenää, nappaamaan isomman pojan kainaloon illalla tv:tä katsellessa, kysymään lastensa kuulumisia, siivoamaan, pyykkäämään, laittamaan ruokaa ja silittämään uneen. 

Nyt kolmannen lapsen jälkeen hoitovapaan loppuessa ja töihin palaessa pysähdyin töissä ja sanoin työkaverilleni, että enpä ole hetkeen aikaan tuntenut olevani Vaimo ja Nainen, isolla N:llä - ihan itsenäinen! Sitä unohtaa monesti itsensä kun on isojen poikien ja vauvan lumoissa, heille antaa vaikka kuun taivaalta. Tuo vesilasin yöllä, vaihtaa vaipan falskatessa petivaatteet kuiviin, lohduttaa ja hömpöttää. Sitä unohtaa itsensä - unohtaa katsoa peilistä. Nyt töihin palattuani tuntuu että minä olen tarpeellinen myös muuallakin kuin kotonani. Miksi arvostan muita niin paljon, että unohdan itseni?

Kun poju oli vielä vauva ja hänellä todettiin monia allergioita karsin ruokavaliotani niin että laihduin mahdottoman paljon. Jätin pois ruoka-aineita sitä mukaan kun pojulle tuli maidostani oireita. Ajattelin pienen ihmisenalun hyvinvointia ja mitäpä äiti ei tekisi lapsensa puolesta? Nyt olen huomannut, että kun kukaan ei ole enää riippuvainen vartalostani (maidosta) lopetin huolehtimisen siitä. Töihin palatessa lopetin jumpassa käynnin, liikunnan ja iltaisin olen vain lösähtänyt sohvalle herkkujen kera. Ehkäpä olisi näin naisten päivän kunniaksi aika huutaa: "HERÄÄ NAINEN!"

Olen antanut itselleni vapauden hemmotella itseäni kosmetologilla muutaman kerran vuodessa ja silloin tällöin käyn kampaajalla hiuspehkoani elvyttämässä. Olen yrittänyt tietoisesti hemmotella itseäni ja  uskaltanut kokeilla uusia meikkejä. Ehkäpä olisi nyt aika huolehtia myös omasta kunnosta ja sitä kautta hyvästä olosta. Minusta itsestäni.

Edelleen olen ja tulen olemaan ÄitiNainen jolle lasten tarpeet ovat omien tarpeideni edellä, eikä tämä koskaan kuulemma tästä helpotu. Ilot, murheet ja huolet vain muuttavat muotoaan kun lapset kasvavat. Tällaiseksi ÄitiNaiseksi luonto ja elämänkoulu ovat minut kasvattaneet.

Ihanaa naistenpäivää sinulle arvokas NAINEN!