Olen tässä pohtinut mihin aikani kuluu? Mihin minulla on kiire? Miksi koskaan ei tunnu olevan valmista?
Ehkä tämä on sitä kuuluisaa pikkulapsiperheen arkea. Jotta tämä konkretisoituisi, valotan hiukan arkeamme. Tässä tämän päivän touhut:
5.10 Herään
6.05 Herätän pojun, vaipanvaihto, maitoa, ulkovaatteet päälle
6.25 Poju hoidossa, minä lähden kohti työmaata
7.00 Työmaalla joulukauden alun tekemistä, asioita ovista ja ikkunoista joita pitää ehtiä tekemään, pikkuhiljaa alkaa vuoden kiiruisin aika.
15.00 Työvaatteet pois ja kotia kohti
15.45 Poju hoidosta, postin kautta kotiin
16.00 Käsipesu, pojulle maitoa, ruuanlaittoa, pyykinpesukone päälle (jos olen illalla laittanut koneellisen valmiiksi)
17.00 Ruoka yhdessä koko perheen kera, jonka jälkeen tiskit pois, loput ruuat kaappiin tms. Pöytien pyyhkiminen, isojen poikien läksyjen/ kokeiden yms. katsominen ja niissä avustaminen.
18.00 Pyykit kuivumaan, pojun huomiset hoitovaatteet valmiiksi reppuun
18.15 Kahvia ja hetken istumista, hengähtämistä.
Tässä välissä olen tänään hinnoitellut kirpparille meneviä tavaroita kun mies on rakentanut majaa pojun kanssa.
19.00 Auton tankkaus ja samalla ruokakaupassa käynti
19.40 Pojun kanssa suihkuun
20.00 Pojulle puuro
20.15 Poju nukkumaan, jonka jälkeen hinnoittelin lisää kirppismyytävää
21.00 Laitoin parit sähköpostit, tilasin isojen koulukuvat, pojun vaatteet pyykkikoriin, vilkaisu toiseen sähköpostiin ja sitten blogin avaus.
Tässä nyt ollaan, huhhei! Aikamoinen päivä taas takana, mutta tällaista se on tuttua ja turvallista arkea. Kiiruista, mutta tiedän että osan kiireestä teen itse itselleni. Esimerkkinä nyt tuo organisointi, olisin voinut ottaa kirppispöydän niin, että ehtisin hinnoitella viikonloppuna tavaroita kun olen vapaalla. Tajusin sen nyt vähän liian myöhään. Tiedän ettei kiire lopu aina tekemälläkään ja eläkkeellä ollessakaan, mutta tällaista tämä yhteiskuntamme nykyään on. Pitäisi olla tehokas ja saada mahdollisimman paljon aikaan.
Tänään töissä luin lehteä jossa oli kuva perheestä: Äiti ja isä räpläsivät puhelinta ja pienehkö poika katsoi tyhjyyteen. Läsnäolo on saanut ihan uuden merkityksen! On se karmaisevaa kun pitäisi olla tavoitettavissa 24h/7. Kyllä kirpaisi niin kovasti, että pidän kyllä puhelimeni visusti laukussani silloin kun lapseni ovat hereillä ja saan olla aidosti läsnä heidän elämässään. Nämä hetket tässä ja nyt ovat kiireisiä, mutta ikimuistoisia ja tärkeitä niin minulle, lapsilleni kuin läheisillenikin...
Ehkä huomenna töiden jälkeen mies saa tehdä ruuan ja jälkisiivoukset, minä keskityn kolmeen ihanaan poikaani aivan kokonaan.
Olisi enemmän kuin ihanaa kuulla muiden työssäkäyvien perheellisten arjesta? Onko kaikilla yhtä kiire? Miten olet saanut tehtyä kiireettömän arjen?
Ajakaahan varovasti, siellä on aamuisin hurjan liukasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti